Mä en voi uskoa, että jo kuukauden päästä astelen takaisin Paparazzin toimistoon. Mä oon oottanu sitä päivää niin kauan. Monta kyyneltä ja tuskanhuutoo oon päästäny sen takia, että mä tällä kertaa pääsisin heidän listoilleen ja edelleen siitä maailmalle. Mä muistan, kuinka ekan kerran sinne mennessäni, mä jotenki heti tunsin olevani kotona. Tiedän, tää kuulostaa epäuskottavalta, mutta totta se on. Mun oli jotenki hyvä ja rento olla heidän kanssaan ja haastattelussakaan mä en jännittäny yhtään. Tai sit mä olin päästäni niin pyörällä, etten tajunnu ees jännittää. :D

* suvi koponen/paparazzi

Se paikka oli aivan mahtava, pöydällä oli nätissä kasoissa uudet Voguet, Ellet ynnä muut maailmankuulut lehdet. Seinällä oli taulutelevisio ,joka näytti kuvia kauniisti kävelevistä malleista ja tämän hetken huippuvaatesuunnittelijat. Ja hetken mä tunsin olevani sitä maailmaa, maailmaa johon mä oon aina halunnu kuulua. Maailmaa, jonka mä vielä saavutan ja valloitan.

Pisteenä iin päällä oli se, että näin livenä Laila Snellmanin. Se hetki oli pitkä, aivan kuin elokuvan kohtaus, jossa rakastavaiset vaihtavat viimeisen katseen. En nyt siis väitä, että olisin katsonut häntä rakastuneesti, käytin vain vertausta, jotta tajuaisitte mitä tarkoitan. :D

Teistä monet kuvittelevat varmasti, että musta ei ehkä koskaan tuu mitään. Mutta mä en suostu uskomaan ketään, joka väittää moista. Mä tiedän, että kovan työ tullaan aina palkitsemaan, ja itkun huudot vaihtuvat vielä riemuhuudoiksi. Mä oon tosissani ja mukana jokaikisellä solullani ja en luovuta, en luovuta, vaikka mä saisinkin taas pakit. Aina on uusi mahdollisuus ja koskaan ei voi yrittää liikaa. Teistäkin tulee vielä jotain, ehkä siivoojia tai bisnesnaisia, ei ole väliä mitä luokkaa edustatte, te silti olette jotain ja voitte toiminnallanne vaikuttaa maailmankulkuun, yhteiskuntaamme ja muihin asioihin. Muistakaa, älkää koskaan antako periksi, älkää koskaan.